tiistai 12. heinäkuuta 2016

Ehkä pian työtön Clave

 


Hetken aikaa nuo kaksi hyvin erilaista miestä mittailivat toisiaan katseillaan kuin ringissä tepastelevat kukot. Sitten Iivari painoi kannukset Duken kylkiin ja jatkoi matkaansa kuin lyhyttä kohtaamista ei olisi tapahtunutkaan. Katsoessaan kuinka musta ori ravasi pihalta pois kolkkahattuisen isäntänsä kanssa, Clave ei voinut olla ajattelematta kuinka erilaisia ihmisiä he Iivarin kanssa olivatkaan. Siinä missä aussi kannatti pehmeitä arvoja ja piti hevosesta enemmän sen pääkopan perusteella, arvosti hänen omintakeinen pomonsa komeita, huomiota herättäviä hevosia ja niiden meriittejä välillä luonteenkin kustannuksella.

Kavioniskut loittonivat olemattomiin, Clave jäi kaksin pihalle pienen orivarsan kanssa. Hän hengähti, pyyhkäisi porottavan auringon nostattamaa hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa viedäkseen Crocin karsinaansa. Pikkuinen ori tepasteli miehen vierellä korvat hörössä ja silmät loistaen: se ei selkeästikään tiennyt millaisia ongelmia oli tallimestarille aiheuttanut, toisaalta miksipä pitäisikään. Croc-poloinen oli aivan viaton, se nyt vain oli sattunut miellyttämään Clavea hänen etsiessään lupaavia nuorikoita Zeniin — rodusta ei oltu vaihdettu sanaakaan, ja vaikka miekkonen olikin tietoisesti sohaissut muurahaispesää aavistaessaan ettei australianhevonen ehkä pomoa miellyttäisi niin loppujen lopuksi hän ei silti ollut tehnyt mitään väärää. Nyt hänen pitäisi vain todistaa että narun päässä tepasteleva pikkuori olisi useiden lupauksiensa arvoinen.

"Itsepä kuoppani kaivoin" Clave vastasi mielessään itselleen pohtiessaan joutuisiko tätä menoa kilometritehtaalle. Se ainakin oli varmaa ettei häntä päästettäisi enää yksikseen ostamaan tallin nimissä hevosia...

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Keskikesän yöt

Yötön yö — yksi niistä harvoista asioista joista Iivari Suomessa piti siitäkin huolimatta ettei se helpottanut unetonta sen enempää kuin bensa liekkejä.  



Ihminen joka ei ollut koskaan ollut oikeasti uneton ei voinut kuin arvailla miltä se todellisuudessa tuntui. Joka päivä väsymys painoi vain enemmän eikä tietoa siitä milloin uni tulisi kunnolla kenelläkään ollut. Jokainen päivä oli täynnä torkahtelua ja tokkuraista hortoilua, seuraavan yön pelkoa: mitä jos en vieläkään saa nukuttua? Kauanko ihminen pystyi selviämään ilman syvää unta? Pystyisikö unenpuutteesta sekoamaan? Varmasti.

 Iivari ei enää tahtonut laskea monesko yö peräjälkeen ilman unen unta tämä oli, ei hän enää varmaan osaisikaan laskea kolmea pidemmälle. Nojaillen uupuneena kuistin kaiteeseen hän katseli kuinka aurinko kävi puiden takana piilottelemassa noustakseen pian taas takaisin. Sirkat sirittivät ja yölinnut lauloivat, polttiaiset leijuivat ilmassa kunnes pieni lämmin tuulenvire puhalsi ne kohti uusia seikkailuja. Avonaisen oven takaa kuului kaappikellon tasainen käynti, tik-tok-tik-tok. Väsytti, väsytti niin paljon. Mutta aina kun silmät hetkeksi sulkeutuivat ja pää nojautui valkeaa puukaidetta vasten, kului vain pieni hetki kun ne havahtuivat takaisin auki. Iivari ajatteli että hän vielä joku päivä kompastuisi ehkä silmäpusseihinsa, eikä se ollut vitsi.

Hetken mielijohteesta kalpeat jalat sujahtivat aamutöppösiin ja kuljettivat omistajansa lähimmälle laitumelle. Ruoho kahisi ja tiputti ainakin miljoona punkkia kiipeämään pitkin siniraidallisten yöhousujen lahkeita, mutta se ei Iivaria nyt huolettanut. Hän marssi lähimmän hevosen, Tuuren, luokse, ja alkoi hiljaa silittelemään sen paksua niskaa. Ori lopetti syömisen hetkeksi tarkistaakseen oliko tulijalla mitään parempaa tarjottavaa, ei ollut. Suuri pää laskeutui takaisin nurmeen.

Jos Iivari ei olisi ollut liian tokkurainen avatakseen suutaan, hän olisi takuuvarmasti pyytänyt orilta anteeksi sitä että oli myynyt toisen pois. Se oli ollut täysin itsekästä, oman kilven kiillotusta. Kaikillahan oli suomenhevonen joten eihän Iivari voinut mitenkään sellaista omistaa, eihän se sopinut hänen rooliinsa. Mitä ne toisetkaan ajattelisivat? häviävän pimeää tietä pitkin pois ja jo silloin hän oli katunut, eikä syyllistävä tunne suinkaan kadonnut puskaradioviestin jälkeen: Tuure oli kuulemma vain seinäruusuna tekemättä yhtään mitään, tylsistymässä ilman vakituista ratsastajaa tai edes hoitajaa. Iivaria ärsytti suuresti hyvän ja kisavalmiiksi treenatun kouluhevosen taitojen heittäminen hukkaan — samoin miehen koko syksyn työn! Kun Tuukkalan Toivo löytyi myyntipalstalta vain muutama kuukausi Zenin jälkeen ei kukaan vastustanut kun Iivari ilmoitti ostavansa orin takaisin. Ja siinä se nyt seisoi, pitkäharjainen ja suuri, tavallisen tylsä merkitön rautias suomenhevonen. Ei mikään katseenkääntäjä, mutta ehkä joskus jopa meistä turhamaisimpienkin täytyy katsoa asioita pintaa syvemmältä.

Sanotaan että suomalaisen miehen tuntee vain suomalainen hevonen. Kirkkaassa yössä ori painoi päätään lähemmäksi jotta vieressä seisova tohvelisankari pystyisi sitä paremmin rapsuttelemaan, öristen tyytyväisenä sormenpäiden löydettyä juuri oikean herkkukohdan korvien takaa. Kyllä se sanonta oli varmaan ihan totta.

torstai 19. helmikuuta 2015

Brassailu piristää

Kuten moni muukin ikäisensä ihminen oli myöskin Iivari ehtinyt kokemaan elämänsä aikana monia iloja ja yhtä monia suruja. Koskaan ennen hän ei kuitenkaan ollut kohdannut samanlaista tragediaa kuin joulukuisena iltana hänen hienon laukkaponinsa löytyessä lähimaastosta kiveäkin kuolleempana ja puoliksi syötynä. Jo tieto kuolintavasta, jo pelkkä Kappa-tamman kuolema ja silloin muutaman kuukauden ikäisenä orvoksi jääneen Patun äidittömyys olisivat riittäneet liikuttamaan mieliä. Iivarin verkkokalvoille oli syöpynyt kuva hänen hienosta tuontiponista lihoina, eikä järkytys ollut lieventynyt vaikka tapahtumasta oli jo lähemmäs muutama kuukausi aikaa. Voiko sellaista näkyä edes ylipäätänsä kukaan unohtaa, varsinkaan kun se läväytetään kasvojen eteen ilman ennakkovaroitusta? Iivari ei ollut tunteilevaa tyyppiä mutta tapaus oli ylittänyt hänen sietokykynsä.

Metsästysseura oli hakenut ruhon pois ja varmistanut sen mitä tallilaiset itsekin epäilivät: sudet olivat tehneet selvää Kapasta. Iivari oli kyllä tiennyt seudulla pyörivistä susista mutta ei ollut ottanut koskaan ennen niitä vakavissaan, tuntui naurettavalta että niinkin eteläisessä Suomessa olisi joutunut pelkäämään susia. No, nähtävästi syytä oli. Ennen Iivari oli ihaillut susia ja pitänyt niitä kauniina osina Suomen luontoa, mutta nyt hänen puolestaan ne kaikki olisi voinut ampua. Jo susimaiset pystykorvaiset koirat saivat miehen niskavillat nykyisin pystyyn ja alkukantaisen vihan — ja pelon — ottamaan valtaa, vain vaivoin hän sai pidettyä hermonsa kurissa naapurin sekarotuisen juoksennellessa välillä vapaana sen ottaessa omaa lomaa tarhastaan.

Oli siis sanomattakin selvää ettei vuosi ollut alkanut kovinkaan hyvissä merkeissä vaikka Piolakin varsoi kauan odotetun esikoisvarsansa, sievän ja hömmelön orivarsan Mosin eli Mossen. Sekä Iivari itse että varmasti kaikki muutkin olivat kurkkuaan myöten täynnä hänen synkistelyään ja pessimististä "me kaikki kuolemme kumminkin, mitäpä suotta yrittämään"-elämänasennetta, ja tilaisuus muuttaa ajatusten suuntaa tulikin jälleen kertaa yksityistalli Funnelin taholta: talli järjesti rauhaisan ystävänpäivämaaston hyvällä porukalla ja lämpimällä tunnelmalla, joten pakkohan Iivarin oli ottaa tilaisuus vastaan ja lähteä mukaan näyttämään että elossa oltiin ja hommatkin pelittää. Olihan samalla oiva tilaisuus tutustuttaa säpsyä Chillyä vieraisiin paikkoihin ja hevosiin, kisaaminen kun tamman kanssa oli ottanut vähän jarrua neitokaisen hermokimppukohtauksista kisapaikalla.

Kun Iivari saapui pikkuhevosineen paikalle hyhmäisenä ystävänpäivän aamupäivänä, ei paikalla ollut vielä Heidin lisäksi paljon ketään. Paikka omistajineen ja hevosineen oli jo jotenkin tuttu, Iivari oli maastoillut aiemmin syksyllä samaisella tallilla Heidin omistaman Daisy-knabberin kanssa. Juttua ei silti tullut itsesäälissä rypevältä Zeniläiseltä, mikä ei toisaalta ollut mitenkään yllättävää muutenkaan tuppisuuna tunnetulta mieheltä. Iivari sai varustaa hyppyherneenä sätkyilevää tammaansa rauhassa, ja hänen noustessaan selkään muut olivat vielä varustamassa hevosiaan. Hän tunsi katseet niskassaan muttei pistänyt pahakseen: milloinpa Iivari ei olisi huomiosta pitänyt? Jos hän tahtoisi sulautua massaan hän ei valitsisi ratsukseen ara-appaloosaa ja pukeutuisi käytännöllisesti ja muodikkaasti kuten muutkin eikä suinkaan siniseen samettitakkiin ja niin korkeiksi tärkättyihin kauluksiin että hyvä että niiden ylitse näki. Olivat katseet sitten hyviä tai arvostelevia, niin joka tapauksessa ne onnistuivat jo luomaan hieman parempaa tunnelmaa: Iivari pääsisi esiintymään jälleen uusien ihmisten edessä ja todistamaan että vanhanajan herrasmieskulttuuri ei ollut vielä kuollut. Mies kohotti ryhtiään ja piti huolen että hänen hiuksensa asettuivat sopivan sotkuisesti mutta yhtä kaikki hallitusti paikoilleen Chillyn ottaessa sivuaskelta, käännähti katsomaan taakseen pihatiellä nähdäkseen katseliko kukaan. Riikinkukko ei pääse sulistaan.

Iivari pysyi hiljaa muun porukan puhuessa ja tutustuessa toisiinsa, vastaten aina niin lyhyesti kuin pystyi jos pakko oli. Muille hän ehkä vaikutti ulkopuoliselta ja introvertiltä, mutta oikeasti mies oli jo lähestulkoon sosiaalisempi kuin oli koskaan luonnostaan ollut. Herranjumala maaston jälkeen hän jopa yllätti ja ryhtyi aivan vapaaehtoisesti keskustelemaan Paolon kanssa, joka oli lähtenyt maastoon sattumoisin myöskin ara-appaloosalla — mikä yhteensattuma että niinkin pienestä porukasta löytyi kaksi saman harvinaisen rodun edustajaa.

Kapan kuolema ja susiviha myllersivät edelleen Iivarin sisällä, mutta ystävänpäivän jälkeen ehkä muutaman sentin syvemmällä hänen sisässään. Mikä piristäisi ja parantaisi omatuntoa paremmin kuin pieni diivamainen brassailu?

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Hänen juoksunsa pysähtyi

Iivari havahtui asiaan itsenäisyyspäivän iltapäivänä: hän oli nähnyt Kappa-ponin viimeksi aamupimeällä viedessään hevoset ulos. Asia huolestutti häntä, ja siinä vaiheessa kun ponin päälle kuukauden ikäinen orivarsa Patu löytyi ynisemästä yksin ja tavoittelemasta epätoivoisesti Pam-"tädin" olematonta maitobaaria ei epäilyksille ollut enää varaa. Mies satuloi aina yhtä luotettavan Kultunsa ja lähti hämärtyvään talvipäivään etsimään kadonnutta.

Kauaa hänen ei tarvinnut etsiä vaikka varsaakaan ei ollut älynnyt ottaa mukaan houkuttimeksi.


Hetken Iivari seisoi hiljaa Kultun kanssa sen äärellä mitä hänen voitokkaasta G1-tason batakinponistaan oli jäljellä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja nelisti niin hurjaa vauhtia pois irvokkaan näyn ääreltä kuin pystyi. Iivari ei ollut helposti tunteilevaa sorttia, mutta silti hänen oli kasattava itsensä ja pyyhittävä silmäkulmansa ennen kuin pystyi tärisevin näpein soittamaan eräseuralle hakemaan hänen orpovarsansa emän jäänteet pois metsästä. Itse hän ei siihen pystynyt.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Juhla pilalla

Tunnelmallinen puheensorina taustamelunaan Iivari istui yksin illallispöydässä. Hän ei varsinaisesti kaihtanut seuraa mutta ei toisaalta vaivautunut sitä hakemaankaan, ja muut laumasieluiset ihmiset pysyivät omissa kuppikunnissaan tuosta yksinäisestä kyhjöttäjästä. Oli Funnelin kolmivuotisjuhlan illallinen täydellä kattauksella, ja vaikka Iivari yleensä nautti päästessään koreilemaan kaikenmaailman kissanristiäisiin — kuten kyllä nytkin oikeastaan — niin tänä iltana hän ei päässyt tunnelmaan. Ruoka oli kyllä oikein hyvää, varsinkin alkuun tarjottu simpukkaliemi, eikä paikassa tai yleisessä tunnelmassakaan ollut vikaa.

Iivari tökkäisi haarukan katkarapuun ja mulkoili sitä kuin kaikki olisi ollut tuon paran äyriäisen syytä. Hän oli jälleen kerran onnistunut riitautumaan Ninan kanssa niin että oli loppujen lopuksi saanut suoria yksikseen Funneliin. Päivemmällä järjestetty joukkomaastoilukaan ei ollut saanut miestä piristymään tarpeeksi, vaikkei se kyllä kieltämättä jättänytkään mielialaa aivan yhtä matalaksi kuin se oli aamulla ollut. Iivari oli pitkästä aikaa noussut vieraan hevosen selkään, kauniin knabberitamman jota Daisyksikin kutsuttiin. Alkuun hänen piti tulla mukaan keräämään kokemusta omalle nuorelle Chilly-tammalleen, mutta koska Nina ei tullutkaan mukaan niin eipä hän viitsinyt lähteä nuoren remonttinsa kanssa yksinkään liikkeelle. Funnelin omistajaa Heidiä ei kuitenkaan tuntunut lainkaan haittaavan saada omalle pilkkupyllylleen liikutusapua, joten hevosen lainaaminen ei ollut korkealla kynnyksellä. Kaunis syyssää oli suosinut maastoilijoita, ja vaikka välillä pilvet peittivätkin taivaan niin sadetta ei tullut ja ilmakin pysyi suhteellisen lämpimänä.

Daisy oli käyttäytynyt moitteettomasti ja maastossa oli ollut iloinen tunnelma pienessä ja hyvähenkisessä porukassa, eikä Iivari ollut todellakaan suonut ajatustakaan murehtimilleen asioille sen aikana vaan keskittyi repimään kaiken ilon irti järjestetystä tapahtumasta. Nyt istuessaan yksin pöydässään hänellä oli kuitenkin aivan liikaa aikaa ajatella. Iivari työnsi yksinäisen katkaravun suuhunsa ja laski haarukan takaisin pöydälle, hänellä ei ollut ruokahalua siitäkään huolimatta että sai ilmaisiksi hyvän aterian.

Kunpa edes joku olisi istunut hänen seuraansa.

Mutta Daisyn kanssa ei pystynyt mököttämään.

lauantai 30. elokuuta 2014

Run my ugly one, run!



Tyhjä, pitkä hiekkaranta jota sameat mainingit löivät kerta toisensa jälkeen lepäsi tasaisen harmaan pilviverhon alla kutsuvana. Kukaan ei ollut tuntenut houkutusta uida viilenneessä merivedessä kun aurinko oli pilvien peitossa ja lämpöäkin vaivaiset 14c, kirkuvien ja taivaalla kaartelevien lokkien lisäksi ei rannalla ollut ristin sieluakaan. Iivarin ja Piolan lisäksi, siis.

Merituuli tanssitti hiuksia, ratsun jouhia ja takin helmaa samaan poljentoon. Iivari veti suolaista meri-ilmaa sieraimiinsa: rantaviiva suorastaan huuti laukkaamaan sitä pitkin. Selkäpiitä pitkin tuntui juoksevan sähkövirta hänen kuvitellessaan jo itsensä kiitämään pitkin rannikkoa... Allaan hänellä ei tosin ollut Lilyä tai Zazua jotka olisivat olleet täydellisiä ralliin, vaan muotopuoli ja rujo dongola Piola. Idylli ei siis ollut täydellinen, mutta kukapa heitä oli siellä arvostelemassa? Iivari ei ollut ehtinyt vielä kauaakaan kaivelemaan mitä kaikkea hänen uusi, eriskummallinen ostoksensa osasi, joten miksipä ei kokeilisi paljonko Kamerun-ihmeestä lähtisi kierroksia. Piola tuntui olevan samaa mieltä polkiessaan paikallaan ja päätään heitellessään. Sen olemattomat lihakset tuntuivat pinkeiltä kuin pianonkielet ja Iivari oli varma että jos hän myötäisi ohjasta hiemankaan niin he lähtisivät kuin ohjukset.

Juuri niin hän teki ja Piola loikkasi laukalle kuin kissa pistoksissa.

Ilmavirta ja tuuli vihmoivat kasvoja ja saivat veden kihoamaan silmäkulmiin vauhdin kiihtyessä samaan tahtiin laukan poljennon kanssa. Kengättömät kaviot iskeytyivät kerta toisensa jälkeen tiheämmin kosteaan rantahiekkaan, löysivät täyden temponsa ja jäivät rytmittämään hurjaa neliä tömistäen hiekkaan kavionjälkiä. Lokit kiljuivat, Piola pärski ja saappaat narisivat satulaa vasten. Takin helmat lepattivat hurjina ja jos Iivarilla olisi ollut hattua olisi se jäänyt matkasta varmasti jo aikapäiviä sitten. Tämä oli juuri sitä miksi hän rakasti ratsastamista: löytyikö vapaudelle parempaa synonyymiä kuin villi laukka vellovan meren äärellä, tyhjällä rannalla. Vain mies ja hevonen, ei muuta, vauhdinnälkä ja vapaudenkaipuu rinnoissaan. Raipalla ja huudolla Iivari kiritti tammaa yhä hurjempaan laukkaan. "Näytä nyt mitä osaat, rumilus!" huuti adrenaliinin kuohuessa kummankin suonissa. Vauhtia, lisää vauhtia! Kyllä Piolasta liikettä löytyi kun sitä vain vähän kaiveli esiin.

Rannan loppu lähestyi ja Iivari käänsi Piolan sivuun pidättäen minkä jaksoi. Tamma painoi kyömypäällään vastaan minkä jaksoi, mutta lopulta taipui ja laski nelin harjoituslaukaksi, siitä raviksi ja lopulta käynnin kautta pysähtyi puuskuttaen ja päristen. Ohjia pitelevät kädet tärisivät adrenaliinista ja kumpainenkin jäsen ratsukosta hengitti nopeasti suolanmakuista ilmaa.

Kyllä, Piolasta löytyi myös vauhtia.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Harvinaisen hämmentäviä poneja

Mysteeri on ratkennut...

CAS-vuoden 32 Kappa oli juossut todella surkeasti. Sehän oltiin ostettu nimenomaan paremmaksi laukkaajaksi koulutustasoineen kuin känkkäränkkä Pam-poni, joten oli sanomattakin selvää että pettymys kirjavaan ponitammaan oli suuri. Hyvällä lykyllä Kappa oli päässyt edes sijoille, yleensä tosin ei muualle kuin niille nimenomaisille jumbosijoille. Kovasti poniparkaa parjattiin koko pienen tallin voimin, ja vieläpä täysin syyttä — Kapalla oli nimittäin todella hyvä syy juosta huonosti.

Koitapa itse juosta raskaana.

Toukokuisena aamuna Nina käveli talliin, juoksi takaisin ulos ja palasi juoksujalkaan talliin uninen ja pyjama-asuinen miehensä kädessä roikkuen. Iivaria ärsytti suunnattomasti nousta ylös niin aikaisin kun kerrankin hän olisi luvan kanssa saanut nukkua pitkään, mutta tuntemus pyyhkiytyi salamannopeasti pois hämmästyksen tieltä hänen katsoessaan Kapan karsinaan. Ponitamma töni hellästi pientä mustankirjavaa varsaa ylös, putsaten samalla pikkuisen märkää karvaa kielellään äidinrakkautta hehkuen. Varsa oli selvästi tullut juuri sinä samaisen tunnin sisällä maailmaan, sillä sen pörheä vauvakarva oli vielä märkää ja ylösnousu niin haparaa ettei se takuuvarmasti ollut aiemmin honteloilla koivillaan seisonut. Pieni häntä vispasi kun lopulta kaikki neljä pitkää sukkajalkaa olivat alla, ottaen haparoivia ja huteria askeleita kohti maitobaaria. Kappa töni läikikkäällä päällään pientä lapsukaistaan hellästi oikeaan suuntaan antaen samalla tukea ensiaskeleille. Aamuauringon kultainen valo sirosi tallin ikkunoista. Hetki oli ikimuistoinen, liikuttavakin.

"Tiesitkö sinä tästä?" Nina rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen. Ei, ei kukaan tiennyt. Iivari pudisti päätään ja katseli hiukset pystyssä tuoretta äitiä varsoineen. Kappaa oltiin yritetty astuttaa aiempana kesänä, mutta myyjän mukaan se oli jäänyt tyhjäksi ja siltä se oli vaikuttanutkin. Nyt kun jälkikäteen mietti niin olihan poni pyöristynyt loppua kohden, muttei mitenkään huomiota herättävästi, niin että kukaan olisi osannut epäillä muuta kuin liian suurta määrää karkearehua. Muunmuassa tätä  "heinämahaa" syytettiin kun puhuttiin Kapan todella surkeasta menestyksestä radalla, ja olihan se tavallaan syyllinen — kukaan ei vain ollut ajatellutkaan että vatsassa voisi olla heinän sijasta varsa! Iivari tunsi kamalan syyllisyyden pistoksen tajutessaan juoksuttaneensa radalla kantavaa tammaa melkein sen viimeisille viikoille asti. Hän puristeli pyjaman hihoja ja rauhoitteli itseään: hän ei tiennyt, ei hän tahallaan ollut niin tehnyt. Sitä paitsi tiineys oli nähtävästi sujunut hyvin kun kertaakaan ei ollut syytä edes eläinlääkäriä kutsua, joka tosin olisi sitten voinut huomatakin Kapan tilan paremmin kuin puusilmäiset omistajansa... Varsakin näytti terveeltä. Kun Iivari uskaltautui Ninan kanssa myöhemmin päivällä sisälle karsinaan varsaa katsomaan (Kapan vahtiessa vierestä silmä kovana), paljastui se terhakaksi ja ainakin pintapuolin terveennäköiseksi tammavarsaksi. Varsa arkoi ensialkuun vieraita, mutta Kapan tullessa ahnehtimaan lepyttelylahjoina tuotoja korppuja uskaltautui vauvakin haistelemaan outoja kaksijalkaisia, maistamaan varovasti ikenillään molempien hiuksiakin. 

Loppujen lopuksi kaikki kääntyi hyväksi. Varsa, joka emäänsä mukaillen nimettiin Layang-Layangiksi (Pakpao on suuri rituaalinen leija, Layang-Layang tavallinen leija) meni kaupaksi heti kun se laitettiin myyntiin ja inspiroi samalla astuttamaan myöskin Pamin. Kun "Laya" lähti vuotiaana kohti uutta kotiaan syntyi Pamille vuorostaan topakka orivarsa, Pertama Bintang eli Penta. Layan ostaja Jazzumi varasi myöskin Pentan itselleen, ja nyt on tallista lähtenyt jo kaksi batak-kasvattia maailmalle. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, niin saatuaan ylimääräisen elopainon pois kontoltaan alkoi Kapallekin äkkiä juoksu maistua ja entinen "konkkapolvinen, hyödytön luuska" olikin muutaman lähdön jälkeen varteenotettava vastus G1-tasolla. Aivan kuin Pam olisi päättänyt ettei aikonut jäädä rotutoveriaan huonommaksi kun sekin alkoi äkkiseltään viedä kärkisijoja, juosten sekin nyt jo G2-tasolla. Ottakaa näistä poneista nyt sitten selvää!

Anna batakinponeille pikkusormi, ne vievät koko käden...