Hänen juoksunsa pysähtyi

Iivari havahtui asiaan itsenäisyyspäivän iltapäivänä: hän oli nähnyt Kappa-ponin viimeksi aamupimeällä viedessään hevoset ulos. Asia huolestutti häntä, ja siinä vaiheessa kun ponin päälle kuukauden ikäinen orivarsa Patu löytyi ynisemästä yksin ja tavoittelemasta epätoivoisesti Pam-"tädin" olematonta maitobaaria ei epäilyksille ollut enää varaa. Mies satuloi aina yhtä luotettavan Kultunsa ja lähti hämärtyvään talvipäivään etsimään kadonnutta.

Kauaa hänen ei tarvinnut etsiä vaikka varsaakaan ei ollut älynnyt ottaa mukaan houkuttimeksi.

Hetken Iivari seisoi hiljaa Kultun kanssa sen äärellä mitä hänen voitokkaasta G1-tason batakinponistaan oli jäljellä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja nelisti niin hurjaa vauhtia pois irvokkaan näyn ääreltä kuin pystyi. Iivari ei ollut helposti tunteilevaa sorttia, mutta silti hänen oli kasattava itsensä ja pyyhittävä silmäkulmansa ennen kuin pystyi tärisevin näpein soittamaan eräseuralle hakemaan hänen orpovarsansa emän jäänteet pois metsästä. Itse hän ei siihen pystynyt.

Juhla pilalla

Tunnelmallinen puheensorina taustamelunaan Iivari istui yksin illallispöydässä. Hän ei varsinaisesti kaihtanut seuraa mutta ei toisaalta vaivautunut sitä hakemaankaan, ja muut laumasieluiset ihmiset pysyivät omissa kuppikunnissaan tuosta yksinäisestä kyhjöttäjästä. Oli Funnelin kolmivuotisjuhlan illallinen täydellä kattauksella, ja vaikka Iivari yleensä nautti päästessään koreilemaan kaikenmaailman kissanristiäisiin — kuten kyllä nytkin oikeastaan — niin tänä iltana hän ei päässyt tunnelmaan. Ruoka oli kyllä oikein hyvää, varsinkin alkuun tarjottu simpukkaliemi, eikä paikassa tai yleisessä tunnelmassakaan ollut vikaa.

Iivari tökkäisi haarukan katkarapuun ja mulkoili sitä kuin kaikki olisi ollut tuon paran äyriäisen syytä. Hän oli jälleen kerran onnistunut riitautumaan Ninan kanssa niin että oli loppujen lopuksi saanut suoria yksikseen Funneliin. Päivemmällä järjestetty joukkomaastoilukaan ei ollut saanut miestä piristymään tarpeeksi, vaikkei se kyllä kieltämättä jättänytkään mielialaa aivan yhtä matalaksi kuin se oli aamulla ollut. Iivari oli pitkästä aikaa noussut vieraan hevosen selkään, kauniin knabberitamman jota Daisyksikin kutsuttiin. Alkuun hänen piti tulla mukaan keräämään kokemusta omalle nuorelle Chilly-tammalleen, mutta koska Nina ei tullutkaan mukaan niin eipä hän viitsinyt lähteä nuoren remonttinsa kanssa yksinkään liikkeelle. Funnelin omistajaa Heidiä ei kuitenkaan tuntunut lainkaan haittaavan saada omalle pilkkupyllylleen liikutusapua, joten hevosen lainaaminen ei ollut korkealla kynnyksellä. Kaunis syyssää oli suosinut maastoilijoita, ja vaikka välillä pilvet peittivätkin taivaan niin sadetta ei tullut ja ilmakin pysyi suhteellisen lämpimänä.

Daisy oli käyttäytynyt moitteettomasti ja maastossa oli ollut iloinen tunnelma pienessä ja hyvähenkisessä porukassa, eikä Iivari ollut todellakaan suonut ajatustakaan murehtimilleen asioille sen aikana vaan keskittyi repimään kaiken ilon irti järjestetystä tapahtumasta. Nyt istuessaan yksin pöydässään hänellä oli kuitenkin aivan liikaa aikaa ajatella. Iivari työnsi yksinäisen katkaravun suuhunsa ja laski haarukan takaisin pöydälle, hänellä ei ollut ruokahalua siitäkään huolimatta että sai ilmaisiksi hyvän aterian.

Kunpa edes joku olisi istunut hänen seuraansa.

Mutta Daisyn kanssa ei pystynyt mököttämään.

Run my ugly one, run!

Tyhjä, pitkä hiekkaranta jota sameat mainingit löivät kerta toisensa jälkeen lepäsi tasaisen harmaan pilviverhon alla kutsuvana. Kukaan ei ollut tuntenut houkutusta uida viilenneessä merivedessä kun aurinko oli pilvien peitossa ja lämpöäkin vaivaiset 14c, kirkuvien ja taivaalla kaartelevien lokkien lisäksi ei rannalla ollut ristin sieluakaan. Iivarin ja Piolan lisäksi, siis.

Merituuli tanssitti hiuksia, ratsun jouhia ja takin helmaa samaan poljentoon. Iivari veti suolaista meri-ilmaa sieraimiinsa: rantaviiva suorastaan huuti laukkaamaan sitä pitkin. Selkäpiitä pitkin tuntui juoksevan sähkövirta hänen kuvitellessaan jo itsensä kiitämään pitkin rannikkoa... Allaan hänellä ei tosin ollut Lilyä tai Zazua jotka olisivat olleet täydellisiä ralliin, vaan muotopuoli ja rujo dongola Piola. Idylli ei siis ollut täydellinen, mutta kukapa heitä oli siellä arvostelemassa? Iivari ei ollut ehtinyt vielä kauaakaan kaivelemaan mitä kaikkea hänen uusi, eriskummallinen ostoksensa osasi, joten miksipä ei kokeilisi paljonko Kamerun-ihmeestä lähtisi kierroksia. Piola tuntui olevan samaa mieltä polkiessaan paikallaan ja päätään heitellessään. Sen olemattomat lihakset tuntuivat pinkeiltä kuin pianonkielet ja Iivari oli varma että jos hän myötäisi ohjasta hiemankaan niin he lähtisivät kuin ohjukset.

Juuri niin hän teki ja Piola loikkasi laukalle kuin kissa pistoksissa.

Ilmavirta ja tuuli vihmoivat kasvoja ja saivat veden kihoamaan silmäkulmiin vauhdin kiihtyessä samaan tahtiin laukan poljennon kanssa. Kengättömät kaviot iskeytyivät kerta toisensa jälkeen tiheämmin kosteaan rantahiekkaan, löysivät täyden temponsa ja jäivät rytmittämään hurjaa neliä tömistäen hiekkaan kavionjälkiä. Lokit kiljuivat, Piola pärski ja saappaat narisivat satulaa vasten. Takin helmat lepattivat hurjina ja jos Iivarilla olisi ollut hattua olisi se jäänyt matkasta varmasti jo aikapäiviä sitten. Tämä oli juuri sitä miksi hän rakasti ratsastamista: löytyikö vapaudelle parempaa synonyymiä kuin villi laukka vellovan meren äärellä, tyhjällä rannalla. Vain mies ja hevonen, ei muuta, vauhdinnälkä ja vapaudenkaipuu rinnoissaan. Raipalla ja huudolla Iivari kiritti tammaa yhä hurjempaan laukkaan. "Näytä nyt mitä osaat, rumilus!" huuti adrenaliinin kuohuessa kummankin suonissa. Vauhtia, lisää vauhtia! Kyllä Piolasta liikettä löytyi kun sitä vain vähän kaiveli esiin.

Rannan loppu lähestyi ja Iivari käänsi Piolan sivuun pidättäen minkä jaksoi. Tamma painoi kyömypäällään vastaan minkä jaksoi, mutta lopulta taipui ja laski nelin harjoituslaukaksi, siitä raviksi ja lopulta käynnin kautta pysähtyi puuskuttaen ja päristen. Ohjia pitelevät kädet tärisivät adrenaliinista ja kumpainenkin jäsen ratsukosta hengitti nopeasti suolanmakuista ilmaa.

Kyllä, Piolasta löytyi myös vauhtia.

Harvinaisen hämmentäviä poneja

Mysteeri on ratkennut...

CAS-vuoden 32 Kappa oli juossut todella surkeasti. Sehän oltiin ostettu nimenomaan paremmaksi laukkaajaksi koulutustasoineen kuin känkkäränkkä Pam-poni, joten oli sanomattakin selvää että pettymys kirjavaan ponitammaan oli suuri. Hyvällä lykyllä Kappa oli päässyt edes sijoille, yleensä tosin ei muualle kuin niille nimenomaisille jumbosijoille. Kovasti poniparkaa parjattiin koko pienen tallin voimin, ja vieläpä täysin syyttä — Kapalla oli nimittäin todella hyvä syy juosta huonosti.

Koitapa itse juosta raskaana.

Toukokuisena aamuna Nina käveli talliin, juoksi takaisin ulos ja palasi juoksujalkaan talliin uninen ja pyjama-asuinen miehensä kädessä roikkuen. Iivaria ärsytti suunnattomasti nousta ylös niin aikaisin kun kerrankin hän olisi luvan kanssa saanut nukkua pitkään, mutta tuntemus pyyhkiytyi salamannopeasti pois hämmästyksen tieltä hänen katsoessaan Kapan karsinaan. Ponitamma töni hellästi pientä mustankirjavaa varsaa ylös, putsaten samalla pikkuisen märkää karvaa kielellään äidinrakkautta hehkuen. Varsa oli selvästi tullut juuri sinä samaisen tunnin sisällä maailmaan, sillä sen pörheä vauvakarva oli vielä märkää ja ylösnousu niin haparaa ettei se takuuvarmasti ollut aiemmin honteloilla koivillaan seisonut. Pieni häntä vispasi kun lopulta kaikki neljä pitkää sukkajalkaa olivat alla, ottaen haparoivia ja huteria askeleita kohti maitobaaria. Kappa töni läikikkäällä päällään pientä lapsukaistaan hellästi oikeaan suuntaan antaen samalla tukea ensiaskeleille. Aamuauringon kultainen valo sirosi tallin ikkunoista. Hetki oli ikimuistoinen, liikuttavakin.

"Tiesitkö sinä tästä?" Nina rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen. Ei, ei kukaan tiennyt. Iivari pudisti päätään ja katseli hiukset pystyssä tuoretta äitiä varsoineen. Kappaa oltiin yritetty astuttaa aiempana kesänä, mutta myyjän mukaan se oli jäänyt tyhjäksi ja siltä se oli vaikuttanutkin. Nyt kun jälkikäteen mietti niin olihan poni pyöristynyt loppua kohden, muttei mitenkään huomiota herättävästi, niin että kukaan olisi osannut epäillä muuta kuin liian suurta määrää karkearehua. Muunmuassa tätä  "heinämahaa" syytettiin kun puhuttiin Kapan todella surkeasta menestyksestä radalla, ja olihan se tavallaan syyllinen — kukaan ei vain ollut ajatellutkaan että vatsassa voisi olla heinän sijasta varsa! Iivari tunsi kamalan syyllisyyden pistoksen tajutessaan juoksuttaneensa radalla kantavaa tammaa melkein sen viimeisille viikoille asti. Hän puristeli pyjaman hihoja ja rauhoitteli itseään: hän ei tiennyt, ei hän tahallaan ollut niin tehnyt. Sitä paitsi tiineys oli nähtävästi sujunut hyvin kun kertaakaan ei ollut syytä edes eläinlääkäriä kutsua, joka tosin olisi sitten voinut huomatakin Kapan tilan paremmin kuin puusilmäiset omistajansa... Varsakin näytti terveeltä. Kun Iivari uskaltautui Ninan kanssa myöhemmin päivällä sisälle karsinaan varsaa katsomaan (Kapan vahtiessa vierestä silmä kovana), paljastui se terhakaksi ja ainakin pintapuolin terveennäköiseksi tammavarsaksi. Varsa arkoi ensialkuun vieraita, mutta Kapan tullessa ahnehtimaan lepyttelylahjoina tuotoja korppuja uskaltautui vauvakin haistelemaan outoja kaksijalkaisia, maistamaan varovasti ikenillään molempien hiuksiakin. 

Loppujen lopuksi kaikki kääntyi hyväksi. Varsa, joka emäänsä mukaillen nimettiin Layang-Layangiksi (Pakpao on suuri rituaalinen leija, Layang-Layang tavallinen leija) meni kaupaksi heti kun se laitettiin myyntiin ja inspiroi samalla astuttamaan myöskin Pamin. Kun "Laya" lähti vuotiaana kohti uutta kotiaan syntyi Pamille vuorostaan topakka orivarsa, Pertama Bintang eli Penta. Layan ostaja Jazzumi varasi myöskin Pentan itselleen, ja nyt on tallista lähtenyt jo kaksi batak-kasvattia maailmalle. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, niin saatuaan ylimääräisen elopainon pois kontoltaan alkoi Kapallekin äkkiä juoksu maistua ja entinen "konkkapolvinen, hyödytön luuska" olikin muutaman lähdön jälkeen varteenotettava vastus G1-tasolla. Aivan kuin Pam olisi päättänyt ettei aikonut jäädä rotutoveriaan huonommaksi kun sekin alkoi äkkiseltään viedä kärkisijoja, juosten sekin nyt jo G2-tasolla. Ottakaa näistä poneista nyt sitten selvää!

Anna batakinponeille pikkusormi, ne vievät koko käden...

Klassista lanteenkeikutusta

"Tuonneko minun on kiivettävä?" ajatteli Iivari katsellessaan edessään seisovaa jyhkeää mustaa kouluoria, jonka säkäkorkeus oli lähempänä 170 cm. Jos hevonen olisi ollut oma tai edes tuttu ei ongelmaa olisi ollut, mutta nyt oltiinkin todellisen jännän äärellä: Iivari oli muitta mutkitta suostunut käymään kokeilemassa uuden tuttavuutensa Fehér Zaj-nimistä noniusoria. Oli kuulostanut hienolta idealta käydä vähän tuuppaamassa oikean, hienon kouluhevosen kanssa, mutta nyt kun Iivari pungersi itseään massiivisen mustan satulaan alkoi epäilyksen peikko kurkistelemaan piilostaan. Ei, mokailu ja tippuminen eivät haitanneet Iivaria, tai siis eivät haitanneet jos hän oli yksin. Se tässä ongelmana olikin että orin omistaja Elisa oli tietenkin paikan päällä katsomassa, kuvaamassa ja kertomassa miten mopo toimii. Jos Iivari siis mokailisi tai ei osaisi ratsastaa oikein, olisi sillä silminnäkijä ja huonolla tuurilla valokuviakin murentamassa miehen imagoa ryhdikkäänä ratsastajana. Ei hyvä.

"Nakke on tosi kiva ratsastaa kunhan et käytä liikaa ohjaa, pelaa istunnalla lähinnä" Elisa ohjeisti rinnalla kävellen kun Iivari kokoili ohjia —apua, onko niitä oikeasti näin paljon—  käsiinsä ja nyökkäsi aavistuksen verran liian rajusti. Vainoharhainen mieli lähti heti laukkaamaan: näyttikö hän muka ratsastaessa siltä että ei käyttäisi lähinnä istuntaansa vaikka kuinka yritti panostaa ohjattomuuteen aivan periaatteesta? Oliko hän jännittyneen näköinen? Istuikohan hän niin kumarassa ettei antanut vaikutelmaa istuntansa ja lonkkansa hallitsevasta ratsastajasta? Iivarin teki mieli kysyä istuihan hän suorassa, muttei kehdannut. Sen sijaan hän vilkuili sivusilmällä hevosen omistajan ilmeitä ja kehonkieltä: mikään ei vaikuttanut ainakaan vielä siltä että hän olisi huomannut hevosensa kohdanneen suurempaa vääryyttä ratsastajan taholta.

Siinä Elisa oli ainakin oikeassa että Nakke oli mitä mukavin ratsastaa. Kun Iivari rentoutui eikä enää maalaillut piruja seinille huomattuaan orin rauhallisuuden, alkoi ratsu rentoutumaan ja myötäämään ratsastajansa mukana. Sivusta katsottuna Nakke oli näyttänyt Iivarista todella jyhkyltä, mutta nyt hevonen tuntui kevyeltä kuin kukkanen ja keveni entistä enemmän sitä mukaa mitä enemmän ratsasti. Vautsivau, tältäkö tuntuu oikea ravilisäys?! "Anna sille tilaa lisätä vielä enemmän!" Elisa huudahti kameran takaa salaman räpsähdellessä maneesin riittämättömässä valossa. Mitä, siis vieläukö enemmän? Nähtävästi kyllä. Yks-kaks-yks-kaks, lanteet antoivat vuoronperään etujaloille tilaa liikkua samalla kun Iivari olisi voinut kyynelehtiä helmiä silkasta ihastuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tällaisen hevosen satulassa eikä mennyt yhtä vaivattomasti ja pehmeästi. Nakke pärskähteli ja huiskautti häntäänsä laukannostossa joka oli kuin pilveltä pilvelle liitämistä. Se olisi voinut jatkua ikuisuuden...

Illalla Iivari katseli haikeana kuvia joita Elisa hänelle lähetti. Joskus tuntee ratsastavansa todella hyvin ja sitten valokuvat paljastavatkin karun totuuden siitä miten hevosen takamus onkin oikeasti vielä tallissa ja istunta ryhteineen perunasäkkimäistä, mutta nämä kuvat näyttivät tasan tarkalleen yhtä hyviltä miltä ratsastaessakin oli tuntunut. Nakke oli ollut mahtava, eikä tarvitse ehkä mainitakaan kuka haaveili samantasoisen kouluhevosen löytämisestä Zeninkin hevoskaartiin... 

Munaa, munaa

ERJ Cup huhtikuu 2014

Iivari tuijotti puhelimen luuria epäuskoisena. Tässä oli pakko olla joku juoni, kuka nyt lähtisi vakavissaan yhdistämään munajahtia estekisoihin...? Joku aivan tasan tarkkaan yrittää nyt höynäyttää häntä ja saada nolattua koko ratsukon sillä että Iivari tähyilisi olemattomia pääsiäismunia esteiden seasta. Hän olisi kyllä muutenkin varsin hemaiseva näky siitepölyallergian suoman nuhan ja turvotuksen ansiosta, mutta edes joku ylpeys sitä oli nyt säästettävä. Olisihan se näin pääsiäisen kunniaksi kiva lisä jos kisoihin olisi oikeasti ympätty munanetsintää, mutta jotenkin Iivaria epäilytti: miksei kisakutsussa oltu ilmoitettu edes rivien välistä mistään tällaisesta? Tai kai nyt kansliassa oltaisiin edes voitu asiasta mainita, ja olisiko oikea munajahti muka näin salamyhkäistä? Eivätkö kaikkien kilpailijoiden pitäisi silloin tietää siitä, miksi siis kuiskia? Nämä ja sadat muut ajatukset pörräsivät Iivarin päässä verryttelyä sotkien, ja kun nuoren miehen oli lopulta aika astella pääsiäisteemaiselle radalle oli kuin tuon kypärän alla olisi muhinut painekattila. Kaikesta huolimatta sana "yllätyspalkinto" kutkutti hänen mieltään...

Aurinko porotti harvinaisen lämpimässä kevätsäässä ja sulatti pikkuhiljaa aivojakin pehmeämmiksi, tai ainakin siltä Iivarista tuntui. Kuvitteliko hän vain vai valuiko hänen otsalohkonsa oikeasti juuri sieraimia pitkin ulos?

Iivari pyyhkäisi kädellä nenäänsä, valkoinen hansikas tuhraantui punaiseksi. Aivot pysyivät paikoillaan mutta komean nenäverenvuodon jatkuva niistäminen ja ryystäminen oli antanut. Iivari mutisi kironsa paidan kaulukseen samalla kun kello kilahti: syteen tai saveen! Lilyn kaviot rummuttivat pöllyävää hiekkaa veripisaroiden kirjoessa kengättömiä kavionjälkiä. Iivari ratsasti kirjaimellisestikin verenmaku suussaan, ainoana ajatuksenaan seuraava este, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava... Kukaan ei tuntunut huomaavan ratsastajan ongelmaa ennen kuin veri tursui jo leualta valkoiselle paidalle: samalla hetkellä kun lipunnostaja huitoi toimitsijoille alkoi värikkäät valopallot tanssimaan kissanpolkkaa Iivarin silmissä, hänen otteensa herpaantui ohjista ja Lily meni hämilleen jäätyään äkkiseltään yksin. Hätäratkaisuna tamma sinkaisi kuutosesteellä sivuun hervottoman ratsastajan jatkaessa matkaansa kohti pystyesteen juurta. Iivari kierähti pehmeällä kuperkeikalla hiekkaan väistäen nippanappa tolpan, jääden retkottamaan puoliksi kukkalaatikon päälle harvinaisen epämukavassa asennossa. Miehellä itsellään ei ollut tästä kuitenkaan harmainta aavistustakaan, sillä juuri sillä hetkellä hän oli autuaassa offline-tilassa.

Iivari havahtui askelien ääniin ja kaikuina kantautuvaan puheeseen. Hän avasi  silmänsä ja koitti tarkentaa katsettaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Veri pursui nyt jo toisestakin sieraimesta, päätä särki, hän oli laskeutunut vatsa edellä jonkun kovan päälle ja olo oli mitä sekavin. "Joo, hengissä ollaan ja ottakaa Lily kiinni, joo, joo" vastasi tämä lentäjän poika kysymyksiin samalla kun joku tarrasi toisesta kainalosta kiinni ja toinen toisesta. Ja mitä Iivari haparoivalla katseellaan näkikään... Hän oli onnistunut kierimään istutusten sekaan piilotetun muovimunan päälle! Örähtäen mies kyykkäsi takaisin alas — ja oli pyörtyä uudestaan — napatakseen yhden strassikoristeisista Fabergén pääsiäismunan jäljennoksistä käteensä. "Kai tämä lasketaan löytämiseksi?" Iivari kysyi verta sylkien.

Sijoitusta ei tullut, mutta Iivarin istuessa ensiapupisteessä tupot sieraimissa ja vesilasi kourassa tuli toimitsija ojentamaan hänelle ihan oikean suklaamunan pääsiäistoivotusten saattelemana. No, ihan tyhjin käsin ei sentäs tarvinnut kotiin lähteä.

"Hy'ää bääsiäisdä!" toivotettiin nasaaliäänellä takaisin.

Hoitokirjan helmiä

Joulu on rauhan ja lämpimien tunteiden juhla, mutta tallin hoitokirjaan jouluaaton iltana ilmestynyt kiireisesti hutaistu teksti kertoo kyllä jotain aivan muuta. Tai ehkäpä tunteet ovat käyneet enemmänkin liian kuumina käsialan raivokkuudesta päätellen...

"24.12.13 No hyvää joulua sitten kaikille vaan, Lilyn mielestä jouluaatto oli liian tylsä ja hiljainen kun päätti näköjään keksiä meille vähän tekemistä. Päivällä Nina vaan rupesi miettimään että tammatarhasta puuttuu kyllä nyt joku, ja armas pikku pilkkupeppuhan se sieltä oli lennellyt tiehensä — jälkien perusteella kirjaimellisestikin, neiti oli nimittäin karauttanut aidan ylitse komealla loikalla, no semmosen siihen kyllä tartteekin kun ylimmät langat on 120 cm korkealla. Hirveä hätä oli että mihin se on kadonnut, onneksi Lily oli painellut vaan teitä pitkin niin että kavionjäljet näkyi mudassa. Siinä sen enempää keskustelematta hypättiin autoon ja lähdettiin seuraamaan jälkiä. Ja arvatkaa vaan löytyikö se koni lammen jäältä! Kyllä pysähtyi sydän kun näki Lilyn ainakin kolmen metrin päässä rannasta, se lampi ei meinaa ole mikään kamalan matala rannoiltakaan ja sinne jos meikän hieno tamma holahtaisi niin mitenkäs me kahteen pekkaan sitä ylös hinattaisiin, ei ollut edes vetoköyttä autossa mukana... Ei sen puoleen riimua tai naruakaan, kuten tajuttiin vähän liian myöhään. Eikä Lilyn päässä näkynyt tietenkään päitsiä, uusi teddypehmusteinen jenkkiriimu makaa siis edelleenkin jossakin päin märkää ja kuraista metikköä. Kaiken huipuksi neiti näytti siltä että aikoisi jatkaa vielä karkumatkaansa, kunnes Nina alkoi rapistelemaan karkkipapereita taskussaan. Lilyä tietty kiinnosti kovasti mitä sille tarjottaisiin, kun taaskin meikäläinen tuijotti ihan lamaantuneena milloin hevonen uppoaisi jäihin. Muutamaan otteeseen vesipintainen jää rusahti jo pahaenteisesti, jolloin Lilyynkin tuli onneksi vauhtia ja se kipitti viimeiset metrit tasapaino hokkien turvaamana takaisin kamaralle. Ihmeiden ihme että jää kesti! Hätäratkaisuna kiedoin huivin Lilyn kaulan ympäri, ja sovittiin että taluttaisin sen kotiin kun Nina ajaisi auton takaisin. Aattoilta kului siis siinä että kävelin huivista hevosta taluttaen päälle 5 km matkan, minkä jälkeen piti vielä hoitaa muutkin konit sisälle, tehdä iltatalli ja siivota tarhat. Joskus vaan niin ihmettelen että miksi meillä on hevosia, kultakalat ja monnit olisi niin paljon harmittomampia...
 — Iivari"

Kultaa synkkyydessä

Ilta oli jo hämärtynyt ja lumeton maisema loisti silkkaa synkkyyttä. Kuraisella pihalla kiirehtivät napakat askeleet kohti tallia.

"Joo!" Iivari kivahti katsomatta selkänsä takana nököttävään Ninaan päin, marssien suorinta tietä tallin pääovelle ja livahtaen siitä sisään nopeammin kuin silmäänsä räpäytti.Oven loksahdettua kiinni hän pysähtyi, avasi kädet nyrkistä ja yritti hengittää syvään ja tasaisesti. Koko päivä oli ollut silkkaa synkistelyä, stressaantuneita katseita ja riitelyä eikä märkä sekä pimeä "talvikeli" auttanut sen enempää. Tämänkaltainen elämä ei ollut mitään herkkua säätilojen potkiessa päähän — valtakunta maneesista! Hetken aikaa Iivari oli jo melkein vakavissaan pohtinyt pakkaavansa tavaransa laukkuihin ja jättävänsä Ninan muhimaan aivan keskenään tallin ja sen ongelmien kanssa, mutta mielihalu kaikkosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Suurin osa hevosista oli kuitenkin Iivarin itsensä hankkimia, eikä hän suinkaan ollut ainakaan niin raukkamainen että olisi luovuttanut heti kun pieniä vastoinkäymisiä tulisi vastaan. Pyh, hajonnut vesiputki, pah, lahonneet aidat. Inhottavia muttei suinkaan ylittämättömiä asioita.

Iivari ei kuitenkaan kehdannut palata heti takaisin, sillä kokemuksesta hän tiesi nahistelun jatkuvan samalla tavalla mikäli tilanteen ei antaisi rauhoittua itsestään. Iltatalli oli kuitenkin jo tehty eikä mitään järkevää tekemistä ollut, ja vaikka mies kuinka yritti lakaista kasteltua käytävää senttimetrin tarkkuudella niin sekin työ loppui liian pian. Spontaanisti Iivari tarttui kuitenkin harjalaatikkoon ja luikersi Kultun karsinaan. Hän tervehti markanpilkkuista tammaa ja katseli ihastelevasti uutta ostostaan, haroi kiharoita jouhia ja silitti samettista karvaa. Morgan seuraili uteliaana omistajansa liikkeitä, ihmetellen varmasti myöhäistä aikaa hoitotoimenpiteille mutta kuitenkin mukisematta hyväksyen oudon ajankohdan. Voisi melkeinpä sanoa että Kultua ei enää edes ihmetyttänyt Iivarin kantaessa varusteita karsinan eteen; tuolle oli tullut äkillinen leimaus lähteä yksin iltaiselle maastolenkille. Hetken aikaa hän piteli kännykkää kädessään, tullen kuitenkin tulokseen ettei aikoisi kirjoittaa Ninalle mitään. Miettikööt rauhassa minne mies hävisi! Tuurilla hän ehkä jopa edes hieman huolestuisi ja leppyisi siinä samalla, unohtaen koko typerän riidan siivoamisesta... Iivari tunsi pienen omatunnon pistoksen noustessaan pihalla satulaan antamatta sen kuitenkaan estää lähtöään. 

Iivarilla ei ollut hajuakaan minne menisi, mahdollisimman pitkälle ja kauas kuitenkin. Hän valitsi umpimähkään jonkun tutuista reiteistään ja antoi ajatuksiensa soljua vapaasti. Kultu ei ollut pitkään asunut Zenin katon alla, mutta sen verran paljon Iivari oli tamman kanssa puuhannut että uskalsi jo luottaa siihen ettei se ainakaan tahallaan tuottaisi ikäviä yllätyksiä. Morganin askeleet olivat tasaiset ja käynti rauhallinen, syvä ja tukeva satula piti otteessaan ja sen nahka narisi rauhoittavana taustaäänenä. Miehen silmät väittivät tuon katselevan eteensä, mutta todellisuudessa hän ei katsonut mihinkään vaan seilasi vain ajatusmyrskyssään. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä tasaisemmalta niin hänen sykkeensä kuin ajatusvirtansakin alkoi tuntumaan: sillä onko mitään sen parempaa terapeuttia ja kuuntelijaa kuin hevonen? Kultu ei olisi puhunut päälle jos hiljainen Iivari olisi sille jotain puhunutkin, se ei olisi huutanut, suuttunut, itkenyt, arvostellut tai tuominnut. Iivarin ilme ei ollut enää kireä kun hän kumartui taputtamaan ratsuaan kaulalle.

Metsän mustuus väistyi kun polku johti naapurin pellon reunalle. Siellä ei periaatteessa saisi ratsastaa, mutta tähän aikaan vuodesta siitä tuskin olisi haittaa, olihan pelto Iivarin tietämäksi ollutkin tarkoitus laittaa kesannolle tänä vuonna. Eikä kukaan heitä näkisi ilman valoa taikka heijastimia... Kultu nosti hetkeksi päätään ja höristi korviaan selvästi rallittelua kysyen, mutta kun ratsastaja ei antanut merkkiä hyväksynnästä se laski päänsä ja siirsi korvat takaisin kuunteluasemiin. Nyt mentäisiin rauhassa.

Tuntui kuin valokeila olisi pyyhkäissyt ylitse kun pilvet rakosivat ja väistyivät hetkeksi täysikuun tieltä. Iivari kohotti katseensa ja nosti lippaa nähdäkseen paremmin: jep, kuu oli aivan pyöreä. Se valaisi maiseman kuin pihavalo, mikä helpotti mutaisen synkkyyden keskellä. Kummallisia nämä tammikuut nykypäivänä kun ei edes lunta ole. Päiväisen sateen kastelema märkä maa maiskahteli Kultun kavioiden alla ja ilmassa tuoksui märkänevä kasvillisuus. Pieni viileä tuulenvire puhalsi silloin tällöin niin että hevosen jouhet liehahtelivat. Sorja kaula oli kaarella ja Kultu pärskähteli silloin tällöin, aivan kuin muistuttaakseen ettei Iivari ollut yksin. Pimeällä pellolla se olisikin ollut kurjaa.

Ihmisistä on aina päänvaivaa, koskaan ei voinut olla aivan varma olivatko nuo vilpittömiä vaiko eivät. Hevoset sen sijaan olivat aina rehellisiä ja suorasukaisia.

Ei tarvitse tietää enempää ymmärtääkseen, miksi Iivari piti hevosista välillä paljon enemmän.