Tyhjä, pitkä hiekkaranta jota sameat mainingit löivät kerta toisensa jälkeen lepäsi tasaisen harmaan pilviverhon alla kutsuvana. Kukaan ei ollut tuntenut houkutusta uida viilenneessä merivedessä kun aurinko oli pilvien peitossa ja lämpöäkin vaivaiset 14c, kirkuvien ja taivaalla kaartelevien lokkien lisäksi ei rannalla ollut ristin sieluakaan. Iivarin ja Piolan lisäksi, siis.
Merituuli tanssitti hiuksia, ratsun jouhia ja takin helmaa samaan poljentoon. Iivari veti suolaista meri-ilmaa sieraimiinsa: rantaviiva suorastaan huuti laukkaamaan sitä pitkin. Selkäpiitä pitkin tuntui juoksevan sähkövirta hänen kuvitellessaan jo itsensä kiitämään pitkin rannikkoa... Allaan hänellä ei tosin ollut Lilyä tai Zazua jotka olisivat olleet täydellisiä ralliin, vaan muotopuoli ja rujo dongola Piola. Idylli ei siis ollut täydellinen, mutta kukapa heitä oli siellä arvostelemassa? Iivari ei ollut ehtinyt vielä kauaakaan kaivelemaan mitä kaikkea hänen uusi, eriskummallinen ostoksensa osasi, joten miksipä ei kokeilisi paljonko Kamerun-ihmeestä lähtisi kierroksia. Piola tuntui olevan samaa mieltä polkiessaan paikallaan ja päätään heitellessään. Sen olemattomat lihakset tuntuivat pinkeiltä kuin pianonkielet ja Iivari oli varma että jos hän myötäisi ohjasta hiemankaan niin he lähtisivät kuin ohjukset.
Juuri niin hän teki ja Piola loikkasi laukalle kuin kissa pistoksissa.
Ilmavirta ja tuuli vihmoivat kasvoja ja saivat veden kihoamaan silmäkulmiin vauhdin kiihtyessä samaan tahtiin laukan poljennon kanssa. Kengättömät kaviot iskeytyivät kerta toisensa jälkeen tiheämmin kosteaan rantahiekkaan, löysivät täyden temponsa ja jäivät rytmittämään hurjaa neliä tömistäen hiekkaan kavionjälkiä. Lokit kiljuivat, Piola pärski ja saappaat narisivat satulaa vasten. Takin helmat lepattivat hurjina ja jos Iivarilla olisi ollut hattua olisi se jäänyt matkasta varmasti jo aikapäiviä sitten. Tämä oli juuri sitä miksi hän rakasti ratsastamista: löytyikö vapaudelle parempaa synonyymiä kuin villi laukka vellovan meren äärellä, tyhjällä rannalla. Vain mies ja hevonen, ei muuta, vauhdinnälkä ja vapaudenkaipuu rinnoissaan. Raipalla ja huudolla Iivari kiritti tammaa yhä hurjempaan laukkaan. "Näytä nyt mitä osaat, rumilus!" huuti adrenaliinin kuohuessa kummankin suonissa. Vauhtia, lisää vauhtia! Kyllä Piolasta liikettä löytyi kun sitä vain vähän kaiveli esiin.
Rannan loppu lähestyi ja Iivari käänsi Piolan sivuun pidättäen minkä jaksoi. Tamma painoi kyömypäällään vastaan minkä jaksoi, mutta lopulta taipui ja laski nelin harjoituslaukaksi, siitä raviksi ja lopulta käynnin kautta pysähtyi puuskuttaen ja päristen. Ohjia pitelevät kädet tärisivät adrenaliinista ja kumpainenkin jäsen ratsukosta hengitti nopeasti suolanmakuista ilmaa.
Kyllä, Piolasta löytyi myös vauhtia.
