Keskikesän yöt

Yötön yö — yksi niistä harvoista asioista joista Iivari Suomessa piti siitäkin huolimatta ettei se helpottanut unetonta sen enempää kuin bensa liekkejä.  

Ihminen joka ei ollut koskaan ollut oikeasti uneton ei voinut kuin arvailla miltä se todellisuudessa tuntui. Joka päivä väsymys painoi vain enemmän eikä tietoa siitä milloin uni tulisi kunnolla kenelläkään ollut. Jokainen päivä oli täynnä torkahtelua ja tokkuraista hortoilua, seuraavan yön pelkoa: mitä jos en vieläkään saa nukuttua? Kauanko ihminen pystyi selviämään ilman syvää unta? Pystyisikö unenpuutteesta sekoamaan? Varmasti.

 Iivari ei enää tahtonut laskea monesko yö peräjälkeen ilman unen unta tämä oli, ei hän enää varmaan osaisikaan laskea kolmea pidemmälle. Nojaillen uupuneena kuistin kaiteeseen hän katseli kuinka aurinko kävi puiden takana piilottelemassa noustakseen pian taas takaisin. Sirkat sirittivät ja yölinnut lauloivat, polttiaiset leijuivat ilmassa kunnes pieni lämmin tuulenvire puhalsi ne kohti uusia seikkailuja. Avonaisen oven takaa kuului kaappikellon tasainen käynti, tik-tok-tik-tok. Väsytti, väsytti niin paljon. Mutta aina kun silmät hetkeksi sulkeutuivat ja pää nojautui valkeaa puukaidetta vasten, kului vain pieni hetki kun ne havahtuivat takaisin auki. Iivari ajatteli että hän vielä joku päivä kompastuisi ehkä silmäpusseihinsa, eikä se ollut vitsi.

Hetken mielijohteesta kalpeat jalat sujahtivat aamutöppösiin ja kuljettivat omistajansa lähimmälle laitumelle. Ruoho kahisi ja tiputti ainakin miljoona punkkia kiipeämään pitkin siniraidallisten yöhousujen lahkeita, mutta se ei Iivaria nyt huolettanut. Hän marssi lähimmän hevosen, Tuuren, luokse, ja alkoi hiljaa silittelemään sen paksua niskaa. Ori lopetti syömisen hetkeksi tarkistaakseen oliko tulijalla mitään parempaa tarjottavaa, ei ollut. Suuri pää laskeutui takaisin nurmeen.

Jos Iivari ei olisi ollut liian tokkurainen avatakseen suutaan, hän olisi takuuvarmasti pyytänyt orilta anteeksi sitä että oli myynyt toisen pois. Se oli ollut täysin itsekästä, oman kilven kiillotusta. Kaikillahan oli suomenhevonen joten eihän Iivari voinut mitenkään sellaista omistaa, eihän se sopinut hänen rooliinsa. Mitä ne toisetkaan ajattelisivat? häviävän pimeää tietä pitkin pois ja jo silloin hän oli katunut, eikä syyllistävä tunne suinkaan kadonnut puskaradioviestin jälkeen: Tuure oli kuulemma vain seinäruusuna tekemättä yhtään mitään, tylsistymässä ilman vakituista ratsastajaa tai edes hoitajaa. Iivaria ärsytti suuresti hyvän ja kisavalmiiksi treenatun kouluhevosen taitojen heittäminen hukkaan — samoin miehen koko syksyn työn! Kun Tuukkalan Toivo löytyi myyntipalstalta vain muutama kuukausi Zenin jälkeen ei kukaan vastustanut kun Iivari ilmoitti ostavansa orin takaisin. Ja siinä se nyt seisoi, pitkäharjainen ja suuri, tavallisen tylsä merkitön rautias suomenhevonen. Ei mikään katseenkääntäjä, mutta ehkä joskus jopa meistä turhamaisimpienkin täytyy katsoa asioita pintaa syvemmältä.

Sanotaan että suomalaisen miehen tuntee vain suomalainen hevonen. Kirkkaassa yössä ori painoi päätään lähemmäksi jotta vieressä seisova tohvelisankari pystyisi sitä paremmin rapsuttelemaan, öristen tyytyväisenä sormenpäiden löydettyä juuri oikean herkkukohdan korvien takaa. Kyllä se sanonta oli varmaan ihan totta.

Brassailu piristää

Kuten moni muukin ikäisensä ihminen oli myöskin Iivari ehtinyt kokemaan elämänsä aikana monia iloja ja yhtä monia suruja. Koskaan ennen hän ei kuitenkaan ollut kohdannut samanlaista tragediaa kuin joulukuisena iltana hänen hienon laukkaponinsa löytyessä lähimaastosta kiveäkin kuolleempana ja puoliksi syötynä. Jo tieto kuolintavasta, jo pelkkä Kappa-tamman kuolema ja silloin muutaman kuukauden ikäisenä orvoksi jääneen Patun äidittömyys olisivat riittäneet liikuttamaan mieliä. Iivarin verkkokalvoille oli syöpynyt kuva hänen hienosta tuontiponista lihoina, eikä järkytys ollut lieventynyt vaikka tapahtumasta oli jo lähemmäs muutama kuukausi aikaa. Voiko sellaista näkyä edes ylipäätänsä kukaan unohtaa, varsinkaan kun se läväytetään kasvojen eteen ilman ennakkovaroitusta? Iivari ei ollut tunteilevaa tyyppiä mutta tapaus oli ylittänyt hänen sietokykynsä.

Metsästysseura oli hakenut ruhon pois ja varmistanut sen mitä tallilaiset itsekin epäilivät: sudet olivat tehneet selvää Kapasta. Iivari oli kyllä tiennyt seudulla pyörivistä susista mutta ei ollut ottanut koskaan ennen niitä vakavissaan, tuntui naurettavalta että niinkin eteläisessä Suomessa olisi joutunut pelkäämään susia. No, nähtävästi syytä oli. Ennen Iivari oli ihaillut susia ja pitänyt niitä kauniina osina Suomen luontoa, mutta nyt hänen puolestaan ne kaikki olisi voinut ampua. Jo susimaiset pystykorvaiset koirat saivat miehen niskavillat nykyisin pystyyn ja alkukantaisen vihan — ja pelon — ottamaan valtaa, vain vaivoin hän sai pidettyä hermonsa kurissa naapurin sekarotuisen juoksennellessa välillä vapaana sen ottaessa omaa lomaa tarhastaan.

Oli siis sanomattakin selvää ettei vuosi ollut alkanut kovinkaan hyvissä merkeissä vaikka Piolakin varsoi kauan odotetun esikoisvarsansa, sievän ja hömmelön orivarsan Mosin eli Mossen. Sekä Iivari itse että varmasti kaikki muutkin olivat kurkkuaan myöten täynnä hänen synkistelyään ja pessimististä "me kaikki kuolemme kumminkin, mitäpä suotta yrittämään"-elämänasennetta, ja tilaisuus muuttaa ajatusten suuntaa tulikin jälleen kertaa yksityistalli Funnelin taholta: talli järjesti rauhaisan ystävänpäivämaaston hyvällä porukalla ja lämpimällä tunnelmalla, joten pakkohan Iivarin oli ottaa tilaisuus vastaan ja lähteä mukaan näyttämään että elossa oltiin ja hommatkin pelittää. Olihan samalla oiva tilaisuus tutustuttaa säpsyä Chillyä vieraisiin paikkoihin ja hevosiin, kisaaminen kun tamman kanssa oli ottanut vähän jarrua neitokaisen hermokimppukohtauksista kisapaikalla.

Kun Iivari saapui pikkuhevosineen paikalle hyhmäisenä ystävänpäivän aamupäivänä, ei paikalla ollut vielä Heidin lisäksi paljon ketään. Paikka omistajineen ja hevosineen oli jo jotenkin tuttu, Iivari oli maastoillut aiemmin syksyllä samaisella tallilla Heidin omistaman Daisy-knabberin kanssa. Juttua ei silti tullut itsesäälissä rypevältä Zeniläiseltä, mikä ei toisaalta ollut mitenkään yllättävää muutenkaan tuppisuuna tunnetulta mieheltä. Iivari sai varustaa hyppyherneenä sätkyilevää tammaansa rauhassa, ja hänen noustessaan selkään muut olivat vielä varustamassa hevosiaan. Hän tunsi katseet niskassaan muttei pistänyt pahakseen: milloinpa Iivari ei olisi huomiosta pitänyt? Jos hän tahtoisi sulautua massaan hän ei valitsisi ratsukseen ara-appaloosaa ja pukeutuisi käytännöllisesti ja muodikkaasti kuten muutkin eikä suinkaan siniseen samettitakkiin ja niin korkeiksi tärkättyihin kauluksiin että hyvä että niiden ylitse näki. Olivat katseet sitten hyviä tai arvostelevia, niin joka tapauksessa ne onnistuivat jo luomaan hieman parempaa tunnelmaa: Iivari pääsisi esiintymään jälleen uusien ihmisten edessä ja todistamaan että vanhanajan herrasmieskulttuuri ei ollut vielä kuollut. Mies kohotti ryhtiään ja piti huolen että hänen hiuksensa asettuivat sopivan sotkuisesti mutta yhtä kaikki hallitusti paikoilleen Chillyn ottaessa sivuaskelta, käännähti katsomaan taakseen pihatiellä nähdäkseen katseliko kukaan. Riikinkukko ei pääse sulistaan.

Iivari pysyi hiljaa muun porukan puhuessa ja tutustuessa toisiinsa, vastaten aina niin lyhyesti kuin pystyi jos pakko oli. Muille hän ehkä vaikutti ulkopuoliselta ja introvertiltä, mutta oikeasti mies oli jo lähestulkoon sosiaalisempi kuin oli koskaan luonnostaan ollut. Herranjumala maaston jälkeen hän jopa yllätti ja ryhtyi aivan vapaaehtoisesti keskustelemaan Paolon kanssa, joka oli lähtenyt maastoon sattumoisin myöskin ara-appaloosalla — mikä yhteensattuma että niinkin pienestä porukasta löytyi kaksi saman harvinaisen rodun edustajaa.

Kapan kuolema ja susiviha myllersivät edelleen Iivarin sisällä, mutta ystävänpäivän jälkeen ehkä muutaman sentin syvemmällä hänen sisässään. Mikä piristäisi ja parantaisi omatuntoa paremmin kuin pieni diivamainen brassailu?